Menin eilen illalla tyytyväisenä nukkumaan, mutta kun tänä aamuna heräsin, minulla oli henkisesti tosi paha olo. Mietin mistä se oikein johtui, mitä oikein oli tapahtunut, mitä olin unohtanut. Sitten muistin, mitä unta olin nähnyt. Helpotus oli tietenkin valtava, kun tajusin painostavan ahdistuksen johtuvan vain yöllisestä aivotoiminnastani, ja etteivät unen tapahtumat perustuneet tositapahtumiin.

Olin nähnyt unta, että pahoinpitelin verbaalisesti erään puolitutun ihmisen. Hän oli unessani henkisesti heikko ja masentunut, eikä pystynyt puolustautumaan. Löin siis lyötyä. Saatoin myös tönäistä häntä, tai sitten en, mutta joka tapauksessa hän kaatui ja loukkaantui pahasti. Hän syytti minua pahoinpitelystään, ja väitti minun myös kuristaneen häntä. Hänen äitinsä raivostui, huusi minulle ja karjui, että kostaa asian myös minun äidilleni. (En tiedä mistä nämä äidit tähän putkahtivat, kun sekä minä että kohteeni olivat unessani, kuten oikeastikin, aikuisia ihmisiä.) Pahinta unessa oli, että koska en muistanut olinko harjoittanut fyysistä väkivaltaa vai en, menin lukkoon syyllisyydestä, enkä kyennyt puolustamaan itseäni hänen syytöksiään vastaan.

Pahinta siis nimenomaan oli se, etten voinut puolustautua, eikä se, mitä olin mahdollisesti tehnyt. En siedä syytöksiä. En yksinkertaisesti siedä niitä, olivat ne sitten oikeutettuja tai eivät. Minä teen mielestäni aina kaiken oikein, ja jos siitä aiheutuu vahinkoa muille, he saavat syyttää vain itseään.

Pelkään verbaalista hyökkäystä enemmän kuin fyysistä. Lapsena kammosin kavereideni vanhempia, sillä pelkäsin, että he alkavat huutaa minulle. Äitini sai raivareita säännöllisin väliajoin, mutta häntä vastaan saatoin puolustautua: huutaa takaisin, lyödä ja töniä (kyllä, valitettavasti olin lapsena väkivaltainen). Kavereiden vanhemmille en olisi voinut niin tehdä, joten minun olisi täytynyt vain kestää huuto. Tuntuu kamalalta, kun ei voi puolustautua. Kerran teini-ikäisenä, kun tappelin veljeni kanssa viimeisen kerran (sen jälkeen olemme käyttäytyneet toisiamme kohtaan sivistyneesti), en puolustautunut kun veljeni löi minua kämmenellä poskelle. Olin päättänyt, että olen pasifisti, ja etten anna samalla mitalla takaisin. Lopputulos oli, että aloin itkeä. En koska minua lyötiin, vaan koska oli niin vaikeaa olla lyömättä takaisin. Aggression oli pakko purkautua jotakin reittiä pitkin. Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että pasifismi on hyvä aate, että väkivalta aiheuttaa väkivaltaa ja että kosto ei ole hyvä asia, en enää koskaan halua joutua vastaavaan tilanteeseen. Hyökkäyksen aiheuttama paha olo purkaantuu aina jotain reittiä, joko itkuna, raivona syyttömiin läheisiin, tai joskus nuorempana jopa lievänä viiltelynä (enää en toki sellaista harrastaisi, vaikka mikä olisi). Valitettavasti paras vaihtoehto on, että pahan olon aiheuttaja saa nauttia omaa lääkettään. Kun viimeksi eräs häiriintynyt ihminen alkoi huutaa minulle (vaikken ollut tehnyt mitään), huusin surutta takaisin. Minulla oli mahtava fiilis tapahtuman jälkeen. Jos olisin ollut hiljaa, olisi varmaan itkettänyt.

Minun tekisi kovasti mieli valittaa, kuinka stressaantunut erinäisistä syistä johtuen olen. Sen sijaan taidan kuitenkin juoda kupillisen teetä ja laskea laskun (sillä se on blogin nimen huomioon ottaen melkein välttämätöntä, vaikken integroida aiokaan):

(4z-3y)² = (4z)² - 2*(4z*3y) + (3y)² = 16z² - 24zy + 9y²

Vastaus on todennäköisesti väärä, mutta onneksi en ole enää lukiossa.

No niin, valitetaanpas nyt kuitenkin. Voi että. Ei pitäisi koskaan kiinnostua kenestäkään, sillä ihastuminen aiheuttaa niin paljon huolta ja hämmennystä. Enkä minä edes ole ihastunut, vain hiukan kiinnostunut, paino sanalla "hiukan". Nyt en tiedä mitä tehdä. En halua näyttää kiinnostustani, sillä pelkään ettei se saa vastakaikua, mikä olisi jotenkin noloa. Pelkään olevani vääränlainen. Pelkään, että epävarmuuteni näkyy kilometrien päähän. Pelkään, että takapuolessani asuu sisiliskoja. (Kyllä, kaiken lisäksi minulla on erittäin huono huumorintaju.)

Lisäksi minulla on ollut nälkä lähes koko ajan tänään. Nytkin, vaikka söin juuri leivän. Jotain puuroako tässä pitäisi alkaa keittää, jotta pysyisi edes hetken kylläisenä? Tai no, paras ratkaisu olisi kai mennä lenkille.

Edit: Torjutuksi tuleminen ei olisi vain noloa, vaan aivan kamalaa. En siis aio tehdä tälle asialle mitään.

Toisinaan minusta tuntuu siltä, kuin olisin jotenkin henkisesti jälkeenjäänyt. En älyllisesti, vaan emotionaalisesti. Olen kuin uhmaikäinen kakara, ja haluan että asiat menevät juuri niin kuin minä olen suunnitellut. Jos kuuluisin mafiasukuun ja voisin määräillä ihmisiä mieleni mukaan, olisin ikionnellinen. Voi millaisen diktaattorin maailma minussa menettääkään! Johtuisiko tämä nyt sitten siitä, ettei minulla ole lapsia tai ketään muutakaan, jonka tarpeita minun pitäisi ajatella ennen omiani. Toisaalta epäilen, josko luonteeni tästä enää kehittyy mihinkään suuntaan, myöskään sitten kun on vauveleiden aika.. Olen nykyään vihaisempi, ilkeämpi ja julmempi kuin koskaan. Ennen en uskaltanut pitää puoliani, ja nyt teen niin ilmeisesti menneisyytenikin edestä. Voin kertoa, että on henkisesti ja melkeinpä jopa fyysisesti hyvin rasittavaa olla todella huonolla tuulella.

Tämä keskiviikko oli hyvää vauhtia menossa pilalle, mutta sen pelasti keskustelu hyytelöönhuutamisroboteista (ei kannata edes yrittää ymmärtää...) ja pari muuta asiaa. Tunsin olevani kamalan merkityksetön ja epäonnistunut ihminen. Tämä ei ole minulle kovinkaan tavallinen tunne, enkä ole varma miksi se on viime aikoina nostanut päätään. En edes tiedä, millainen minun tarvitsisi tarkalleen olla, jotta täyttäisin omat kriteerini ja kelpaisin itselleni. Ainakin pitkäpinnaisempi ja epäitsekkäämpi. Minussa on monia narsistisia piirteitä (kuten tosin lähes kaikissa ihmisissä, mikä on ihan normaalia eikä liity varsinaiseen narsistiseen persoonallisuushäiriöön mitenkään) joita haluaisin itsestäni kitkeä. Tapanani on esimerkiksi syyttää muita ihmisiä omista virheistäni. Hassua tässä on se, etten usenkaan ilmaise näitä ajatuksia ääneen. Jos tuttujeni pitäisi kuvailla minua, luulen että sana jota monet käyttäisivät olisi kiltti. Pinnan alla lojuu niin monia yllätyksiä..

Olen meinannut kirjoittaa jo muutaman kerran sillä kirjoitettavaa olisi, mutten sitten olekaan jaksanut (lähinnä koska usein roikun netissä niin myöhään illalla, että jos en heti tule tänne ja kirjoita, alkaa väsyttää liikaa ja menen nukkumaan). Viime aikoina olen käyttäytynyt suhteellisen hyvin muutamia tiuskaisuja lukuunottamatta. Olen aloittanut systemaattisen laihdutuksen, johon kuuluu normaali ruokavalio (siten että kalorit jäävät joka päivä hiukan miinukselle) ja liikunta, ja tämä on kohottanut mielialaani melko paljon. Toisaalta laihdutuksen myöntäminen hävettää, sillä sille ei ole terveydellisiä syitä (en ole ylipainoinen), ja teen tämän vain koska vanhempani, media ja yhteiskunta ovat aivopesseet minut uskomaan, että naisten kuuluu koko ajan vahtia painoaan ja olla laihoja. Mutta vaikka tiedostan tämän, on jo liian myöhäistä. (Laihdutan toki vain normaalipainon rajoissa, sillä en halua alipainoiseksi).

Itkin tänään erästä epäonnistumista. Itkeminen oli valinta; mietin, tukahduttaisinko tunteen vai antaisinko tulla vaan. Päädyin jälkimmäiseen, sillä ajattelin, että muuten saattaisin olla koko loppupäivän vähän väliä purskahtamaisillani itkuun. Näin sain asian pois päiväjärjestyksestä, ja nyt lähinnä naurattaa. Epäonnistuminen johtui harjoituksen puutteesta eikä esimerkiksi persoonastani, mutta silti onnistuin kai ottamaan sen henkilökohtaisesti. Minua ärsyttää olla tällainen nössö, jota alkaa itkettää mitä mitättömimmistä syistä. En kuitenkaan oikein tiedä, mitä asialle voisi tehdä. Jonkinlainen suhteellisuudentaju voisi olla paikallaan, ja sitä minulla oikeastaan onkin melko paljon, muttei ilmeisesti riittävästi joka tilanteeseen. Toisaalta miksipä tässä joksikin tunteettomaksi robotiksi pitäisikään muuttua...

Muistutuksena itselleni: seuraavissa päivityksissä voisin avautua muun muassa lievähköstä nettiriippuvuudestani sekä tyhmyyden ja laiskuuden suhteesta. Saksalaisella aksentilla: I'll be back!

Joskus tuntuu siltä, että kaikki menee päin Närpiötä. Orastavat ihmissuhteet katkeavat ennen kuin ne ehtivät kunnolla edes alkaa (tai ei tässä nyt mikään varsinaisesti ole vielä katkennut, mutta...), tenttiin lukeminen on jäänyt liian vähälle ja autokoulun opettajakin on ärsyttävä lässyttäjä. ("Miksi sinä jarrutit noin nopeasti?" -"Ööö, etten olis törmänny tohon edessä olevaan autoon?" Daa!) Niin, tänään kyllä on välillä tuntunut siltä, että katujyrän alle jääminen ei olisi mikään huono vaihtoehto. Kun minusta tuntuu masentavalta, alan yleensä suunnitella radikaaleja elämänmuutoksia, jotka sitten unohtuvat paremman tuulen myötä. Tänään esimerkiksi päätin liittyä kirkkoon ja alkaa aktiiviseksi seurakuntalaiseksi (ja herran jumala sentään, minä olen ateisti!), laihduttaa 10 kiloa jotta pääsisin mallinmittoihin (kyllä se varmasti näyttäisi hyvältä, mutta mikä vaiva!) ja etsiä itselleni tietyllä ominaisuudella varustetun puolison (jollaista en oikeasti voisi sietää). Ei suunnitelmissani todellisuudessa ole mitään järkeä, ei niiden toteuttaminen tekisi minua onnellisemmaksi (ainakaan todennäköisesti). Positiivinen ajattelu on se mikä auttaisi, mutta sekin on melko vaikeaa silloin, kun haluaisi potkia reiän seinään. Toisaalta olen huomannut, että joidenkin asioiden tekeminen helpottaa huomattavasti teddykarhuihin ja sateenkaariin keskittymistä silloin, kun joku yrittää purra minulta sormia irti. Opiskelu, liikunta ja ystävien tapaaminen auttavat lähes aina.

Suurin ongelmani ja huolenaiheeni tällä hetkellä on pariutuminen. Haluaisin oikeasti löytää jonkun, jonka kanssa jakaa elämäni. En vain tiedä, mistä sellaisen ihmisen löytäisin. Ihastun tosi harvoin, mutta kun niin tapahtuu, niin silloin olen kuin innostunut, kuolaava koira (en nyt onneksi ihan kirjaimellisesti...) Itse asiassa olen viime syksystä asti ollut hiukan ihastunut erääseen henkilöön, jonka taannoin tapasin ja jonka kanssa olen jutellut kolme kertaa. En tosin edes tiedä hänen nimeään, eikä minulla ole hänen yhteystietojaan (olisin kyllä mailannut hänelle, jos suinkin olisin keksinyt, miten saisin hänen mailiossansa). Mustat hiukset ja silmälasit sopivat yhteen kirkkaanvihreän hupparin kanssa, huoh. Niin, olisi kyllä kiva löytää joku kiva. Olen kuitenkin yleensä sen verran hiljainen ja varautunut, että tehtävä tuntuu vaikealta. Sitä paitsi en ole varma, miten hyvin pystyisin sopeutumaan parisuhteeseen, sillä en ole tottunut tekemään kompromisseja. Kai pitäisi vain luovuttaa, laittaa risti kaulaan ja alkaa jumpata... tai sitten lähden lenkille ja luen koko loppuillan tenttikirjaa.