Menin eilen illalla tyytyväisenä nukkumaan, mutta kun tänä aamuna heräsin, minulla oli henkisesti tosi paha olo. Mietin mistä se oikein johtui, mitä oikein oli tapahtunut, mitä olin unohtanut. Sitten muistin, mitä unta olin nähnyt. Helpotus oli tietenkin valtava, kun tajusin painostavan ahdistuksen johtuvan vain yöllisestä aivotoiminnastani, ja etteivät unen tapahtumat perustuneet tositapahtumiin.

Olin nähnyt unta, että pahoinpitelin verbaalisesti erään puolitutun ihmisen. Hän oli unessani henkisesti heikko ja masentunut, eikä pystynyt puolustautumaan. Löin siis lyötyä. Saatoin myös tönäistä häntä, tai sitten en, mutta joka tapauksessa hän kaatui ja loukkaantui pahasti. Hän syytti minua pahoinpitelystään, ja väitti minun myös kuristaneen häntä. Hänen äitinsä raivostui, huusi minulle ja karjui, että kostaa asian myös minun äidilleni. (En tiedä mistä nämä äidit tähän putkahtivat, kun sekä minä että kohteeni olivat unessani, kuten oikeastikin, aikuisia ihmisiä.) Pahinta unessa oli, että koska en muistanut olinko harjoittanut fyysistä väkivaltaa vai en, menin lukkoon syyllisyydestä, enkä kyennyt puolustamaan itseäni hänen syytöksiään vastaan.

Pahinta siis nimenomaan oli se, etten voinut puolustautua, eikä se, mitä olin mahdollisesti tehnyt. En siedä syytöksiä. En yksinkertaisesti siedä niitä, olivat ne sitten oikeutettuja tai eivät. Minä teen mielestäni aina kaiken oikein, ja jos siitä aiheutuu vahinkoa muille, he saavat syyttää vain itseään.

Pelkään verbaalista hyökkäystä enemmän kuin fyysistä. Lapsena kammosin kavereideni vanhempia, sillä pelkäsin, että he alkavat huutaa minulle. Äitini sai raivareita säännöllisin väliajoin, mutta häntä vastaan saatoin puolustautua: huutaa takaisin, lyödä ja töniä (kyllä, valitettavasti olin lapsena väkivaltainen). Kavereiden vanhemmille en olisi voinut niin tehdä, joten minun olisi täytynyt vain kestää huuto. Tuntuu kamalalta, kun ei voi puolustautua. Kerran teini-ikäisenä, kun tappelin veljeni kanssa viimeisen kerran (sen jälkeen olemme käyttäytyneet toisiamme kohtaan sivistyneesti), en puolustautunut kun veljeni löi minua kämmenellä poskelle. Olin päättänyt, että olen pasifisti, ja etten anna samalla mitalla takaisin. Lopputulos oli, että aloin itkeä. En koska minua lyötiin, vaan koska oli niin vaikeaa olla lyömättä takaisin. Aggression oli pakko purkautua jotakin reittiä pitkin. Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että pasifismi on hyvä aate, että väkivalta aiheuttaa väkivaltaa ja että kosto ei ole hyvä asia, en enää koskaan halua joutua vastaavaan tilanteeseen. Hyökkäyksen aiheuttama paha olo purkaantuu aina jotain reittiä, joko itkuna, raivona syyttömiin läheisiin, tai joskus nuorempana jopa lievänä viiltelynä (enää en toki sellaista harrastaisi, vaikka mikä olisi). Valitettavasti paras vaihtoehto on, että pahan olon aiheuttaja saa nauttia omaa lääkettään. Kun viimeksi eräs häiriintynyt ihminen alkoi huutaa minulle (vaikken ollut tehnyt mitään), huusin surutta takaisin. Minulla oli mahtava fiilis tapahtuman jälkeen. Jos olisin ollut hiljaa, olisi varmaan itkettänyt.