Toisinaan minusta tuntuu siltä, kuin olisin jotenkin henkisesti jälkeenjäänyt. En älyllisesti, vaan emotionaalisesti. Olen kuin uhmaikäinen kakara, ja haluan että asiat menevät juuri niin kuin minä olen suunnitellut. Jos kuuluisin mafiasukuun ja voisin määräillä ihmisiä mieleni mukaan, olisin ikionnellinen. Voi millaisen diktaattorin maailma minussa menettääkään! Johtuisiko tämä nyt sitten siitä, ettei minulla ole lapsia tai ketään muutakaan, jonka tarpeita minun pitäisi ajatella ennen omiani. Toisaalta epäilen, josko luonteeni tästä enää kehittyy mihinkään suuntaan, myöskään sitten kun on vauveleiden aika.. Olen nykyään vihaisempi, ilkeämpi ja julmempi kuin koskaan. Ennen en uskaltanut pitää puoliani, ja nyt teen niin ilmeisesti menneisyytenikin edestä. Voin kertoa, että on henkisesti ja melkeinpä jopa fyysisesti hyvin rasittavaa olla todella huonolla tuulella.

Tämä keskiviikko oli hyvää vauhtia menossa pilalle, mutta sen pelasti keskustelu hyytelöönhuutamisroboteista (ei kannata edes yrittää ymmärtää...) ja pari muuta asiaa. Tunsin olevani kamalan merkityksetön ja epäonnistunut ihminen. Tämä ei ole minulle kovinkaan tavallinen tunne, enkä ole varma miksi se on viime aikoina nostanut päätään. En edes tiedä, millainen minun tarvitsisi tarkalleen olla, jotta täyttäisin omat kriteerini ja kelpaisin itselleni. Ainakin pitkäpinnaisempi ja epäitsekkäämpi. Minussa on monia narsistisia piirteitä (kuten tosin lähes kaikissa ihmisissä, mikä on ihan normaalia eikä liity varsinaiseen narsistiseen persoonallisuushäiriöön mitenkään) joita haluaisin itsestäni kitkeä. Tapanani on esimerkiksi syyttää muita ihmisiä omista virheistäni. Hassua tässä on se, etten usenkaan ilmaise näitä ajatuksia ääneen. Jos tuttujeni pitäisi kuvailla minua, luulen että sana jota monet käyttäisivät olisi kiltti. Pinnan alla lojuu niin monia yllätyksiä..