Olen meinannut kirjoittaa jo muutaman kerran sillä kirjoitettavaa olisi, mutten sitten olekaan jaksanut (lähinnä koska usein roikun netissä niin myöhään illalla, että jos en heti tule tänne ja kirjoita, alkaa väsyttää liikaa ja menen nukkumaan). Viime aikoina olen käyttäytynyt suhteellisen hyvin muutamia tiuskaisuja lukuunottamatta. Olen aloittanut systemaattisen laihdutuksen, johon kuuluu normaali ruokavalio (siten että kalorit jäävät joka päivä hiukan miinukselle) ja liikunta, ja tämä on kohottanut mielialaani melko paljon. Toisaalta laihdutuksen myöntäminen hävettää, sillä sille ei ole terveydellisiä syitä (en ole ylipainoinen), ja teen tämän vain koska vanhempani, media ja yhteiskunta ovat aivopesseet minut uskomaan, että naisten kuuluu koko ajan vahtia painoaan ja olla laihoja. Mutta vaikka tiedostan tämän, on jo liian myöhäistä. (Laihdutan toki vain normaalipainon rajoissa, sillä en halua alipainoiseksi).

Itkin tänään erästä epäonnistumista. Itkeminen oli valinta; mietin, tukahduttaisinko tunteen vai antaisinko tulla vaan. Päädyin jälkimmäiseen, sillä ajattelin, että muuten saattaisin olla koko loppupäivän vähän väliä purskahtamaisillani itkuun. Näin sain asian pois päiväjärjestyksestä, ja nyt lähinnä naurattaa. Epäonnistuminen johtui harjoituksen puutteesta eikä esimerkiksi persoonastani, mutta silti onnistuin kai ottamaan sen henkilökohtaisesti. Minua ärsyttää olla tällainen nössö, jota alkaa itkettää mitä mitättömimmistä syistä. En kuitenkaan oikein tiedä, mitä asialle voisi tehdä. Jonkinlainen suhteellisuudentaju voisi olla paikallaan, ja sitä minulla oikeastaan onkin melko paljon, muttei ilmeisesti riittävästi joka tilanteeseen. Toisaalta miksipä tässä joksikin tunteettomaksi robotiksi pitäisikään muuttua...

Muistutuksena itselleni: seuraavissa päivityksissä voisin avautua muun muassa lievähköstä nettiriippuvuudestani sekä tyhmyyden ja laiskuuden suhteesta. Saksalaisella aksentilla: I'll be back!