Minä olen melko ujo, tai ainakin kuvittelen olevani. Tai oikeastaan olen epävarma, ja se sitten näkyy joissain tilanteissa ujoutena. En välttämättä uskalla ottaa kontaktia muihin ihmisiin, koska pelkään että he eivät hyväksy minua joukkoonsa. Kun aloitin opiskelun, minun oli pakotettava itseni puhumaan muille ja hakeutumaan heidän seuraansa. Se oli vaikeaa ja stressaavaa, mutta kannatti. Yksin jääminen olisi ollut vielä pahempaa.

Luulin aina olevani epäsosiaalinen. Minun on vaikea tutustua ihmisiin läheisesti, koska toiseen ihmiseen luottaminen vie minulta paljon aikaa, mikä taas vaatii tarpeeksi kiinnostusta ja kärsivällisyyttä toiselta osapuolelta. En myöskään ilmeisesti avaudu asioistani kovinkaan auliisti. Pidän itseäni melko itsekeskeisenä ihmisenä, mutta olen kuullut jo kahden hyvin tuntemani ihmisen sanovan, etten puhu paljoakaan itsestäni ja omista asioistani. Ehkä tuntemattomista ihmisistä vaikutan varautuneelta, siltä ettei minua kiinnosta ja etten haluakaan tutustua. Joskus tavallisten mutta privaatilta tuntuvien asioiden paljastaminen läheisillekin ihmisille tuntuu liian henkilökohtaisilta. Olen silti pakottanut joskus itseni niin tekemään, sillä läheiset suhteet perustuvat luottamukselle ja asioiden jakamiselle, enkä halua salailla asioita itsestäni.

Niin, luulin olevani epäsosiaalinen, mutta tosiasiassa kaipaan ihmisten seuraan. En kestä olla kauan yksin, tarvitsen joka päivä jonkun jonka kanssa puhua, mieluiten useampia tai sitten yhden hyvin läheisen. Yhteisöllinen elämä sopisi minulle kuin naula silmään, tällainen eriytynyt kaupunkielämä ei niinkään. Jo muutama tunti yksin kotona saa minut hermostuneeksi ja levottomaksi. Haluaisin äkkiä löytää puolison, muuttaa yhteen ja tehdä lapsia. En tietenkään odota, että puolisoni tyydyttäisi kaiken sosiaalisen kaipuuni, vaan sitä tietysti täydennettäisiin ystävien tapailulla. Lapsena tavattiin parasta ystävää monena päivänä viikossa monta tuntia kerrallaan, mutta nykyään kellään ei ole aikaa sellaiseen.