Äskeinen alkusepustus ei riittänyt, vaan joudun terapioimaan itseäni vielä lisää tänä iltana (=yönä). Mitä vetoa, että istun (tai oikeastaan makaan) tässä kirjoittamassa vielä aamukuudelta. Voisin pitää itselleni vuorokausia yhteen menoon kestävän psykoanalyysin, ja julkaista lopulta kilometrejä pitkän tekstin, jossa ei todennäköisesti olisi päätä eikä häntää. Mutta siis, aloitin tämän blogin koska minulla on ongelmia (kelläpä ei), ja olen huomannut kirjoittamisesta olevan hyötyä niiden selvittämisessä. Uskon, tai oikeastaan tiedän olevani kehityskelpoinen yksilö, mutta viimeaikaisten havaintojeni perusteella minussa on aika paljon työsarkaa.

Ongelma numero yksi on aggressiivinen ylimielisyys. Tämä ei siis ilmene siten, että kuljeskelisin ulkona huitomassa muita ihmisiä erilaisilla tarkoitukseen hyvin sopivilla esineillä (kuten vessaharjalla, laavalampulla tai haravalla) ja nauramassa päälle. Ei, minulla ei ole tapana heittäytyä väkivaltaiseksi tai käydä käsiksi muihin, vaan käytän hienovaraisempia taktiikoita. Tässä muutamia esimerkkejä: 1. Kadulla kulkiessani en väistele muita, vaan odotan heidän väistävän minua. 2. Kerran kuljin läpi erään pihan, jolla seisoskeli minulle tuntematon henkilö lukemassa kirjaa. Paiskasin pihan portin kiinni täysiä vain häiritäkseni kyseistä henkilöä ja ilmaistakseni, että piha kuuluu myös minulle (vaikkei se edes tosiasiassa kuulunut). 3. Kerran istuin julkisessa kulkuvälineessä, johon tuli vanha henkilö. Hän kulki ohitseni kaiketi istumapaikkaa etsien, ja vieressäni istuva toinen vanhus katsoi minua erittäin paheksuvasti, sillä en noussut ylös. Katsoin häntä takaisin pilkallisen halveksivasti hymyillen, ja harkitsin toivottavani hänelle pikaista ja tuskallista kuolemaa, jos hän olisi sanonut minulle jotakin (en tosin usko, että olisin kuitenkaan kehdannut niin sanoa). Tähän haluan vielä lisätä, että a) vanha henkilö kulki ohitseni melko nopeasti minuun vilkaisemattakaan, joten minulle ei edes tarjoutunut luontevaa tilaisuutta antaa hänelle paikkaa, ja b) vaikka en ehkä sillä kertaa olisikaan äärimmäisen huonon tuuleni takia noussut ja luovuttanut paikkaani, niin en aina käyttäydy yhtä välinpitämättömästi. 4. Jos kuulen, että joku on minua huonommin koulutettu tai huonommassa työpaikassa, tunnen häntä kohtaan voitonriemuista sääliä.

Niin, mistä ylimielisyyteni johtuu? Ehkä riittämättömyyden tunteesta, siitä etten omassa elämässäni ole saavuttanut mitään mainitsemisen arvoista? Olenko onneton ja säälittävä, vai onko egoni vain liian suuri? Itseni tuntien voin sanoa, että olen kilteimmilläni ollessani hyvällä tuulella. Mitä onnellisempi olen, sitä parempaa toivon myös muille ihmisille. En tosin voi väittää, että pahalla tuulella ollessani toivoisin pahoja asioita läheisilleni, mutta yritän silti joskus levittää pahaa mieltä haukkumalla, syyttelemällä ja arvostelemalla. Siten tekeminen ei tosin helpota oloani, vaan pahentaa sitä entisestään, koska en hyväksy käytöstäni. Sitä en vain käsitä, mistä paha/surullinen oloni kumpuaa, ja missä vaiheessa naamioin sen ylimielisyydeksi ja ilkeydeksi. Kaiken pitäisi kuitenkin elämässäni olla melko mallillaan.

Analysointi jatkuu paremmalla ajalla.